— Sire, — vastasi Quélus, — samana päivänä, jona teidän majesteettinne tekisi sen, vaeltaisimme me paljain jaloin ja köysi kaulassa Bastiljin päällikön Laurent Testun luo pyytämään, että meidätkin teljettäisiin vankilaan samoinkuin nuokin ylimykset.
— Minä siinä tapauksessa hakkautan niiltä päät poikki. Minä olen kuningas, luulemma.
— Jos vihamiehillemme sellaista tapahtuisi, sire, leikkaisimme me kaulamme saman mestauspölkyn juurella, jossa heidän kaulansa katkaistiin.
Henrik oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi:
— Hyvä ja urhoollinen aatelisto!… Ellei jumala siunaa sitä asiaa, jota miehet sellaiset puolustavat…
— Elä pilkkaa, — virkkoi Chicot ja tuli lähemmäksi kuningasta. —
Heillä on jalo sydän. Mutta anna heidän tehdä niinkuin itse tahtovat.
Määrää noille nuorukaisille erityinen päivä, mutta elä sanele
kaikkivaltiaalle minkäänlaisia lakeja.
— Hyvä jumala, hyvä jumala! — mutisi Henrik.
— Sire, me anomme alamaisimmasti, että te suostuisitte meidän pyyntöömme, — lausuivat nuo neljä ylimystä syvään kumartaen.
— No hyvä on! Jumala on oikeudenmukainen ja antaa meille voiton. Viettäkäämme ensin yhdessä Kristuksen ruumiin juhlaa. Sitten sen jälkeisenä päivänä…
— Kiitos, sire, kiitos! Siis kahdeksan päivän perästä!