— Mitä te tahdotte? — kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt erääseen ikkunaan.
— Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, — sanoi sama ylevä ja rauhallinen ääni. — Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee jossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa kaivataan häntä.
— Ja minä, poikani, pidän oikein hauskaa, — vastasi Chicot, työntäen pois kapusonkin kasvoiltaan, ja alkoi tunkeutua munkkien keskitse, jotka kauhusta huudahtaen väistyivät syrjään.
Guisen herttua luki nyt tuon vieläkin kostean allekirjoituksen, jonka hän niin suurella vaivalla oli saanut käsiinsä. Se kuului:
Chicot I.
— Mitä kummaa! Chicot ensimäinen! — huusi hän. — Kuolema ja kirous!
— Voi! Me olemme hukassa! — änkytti kardinaali. — Paetkaamme!
— Hei! — kirkui Chicot ja antoi vyötäröillään riippuvasta nuorasta aimo iskuja puolipyörryksissä olevalle Gorenflotille. Hei!
45.
Korko ja pääoma.