— Sire, — vastasi herttua, — teidän majesteettinne onni, jos teidän majesteettinne todellakin tuntee olevansa onnellinen, on vain palkintoa siitä, mitä taivas on teille ansioistanne velkaa.
Henrik katseli veljeänsä.
— Niin, hyvin onnellinen, — jatkoi hän. — Sillä kun itse en kykene luomaan mitään suuria aatteita, niin syntyvät ne ystävien aivoissa. Niinpä on esim. tosiaankin suuri aate sekin, jonka Guise serkkuni juuri äsken tässä meille esitti.
Herttua kumarsi myöntäen.
Chicot tuijotti toisella silmällään, ikäänkuin ei olisi kuullut hyvin, jos molemmat silmänsä olisivat olleet kiinni, ja ikäänkuin hänen olisi tarvinnut nähdä kuninkaan kasvot ymmärtääkseen hyvin hänen sanansa.
— Yhdistää saman lipun, — jatkoi Henrik, — kaikki katolilaiset ja sillä tavoin huomaamatta asestaa koko Ranskanmaa, niin että minulla aina on armeija valmiina marssimaan englantilaisia, alankomaalaisia tai espanjalaisia vastaan, ilman että niillä on siitä aavistustakaan, se, Frans, on todellakin mainio ajatus.
— Niin, eiköpäs olekin? — puuttui Anjoun herttua puheeseen, ihastuneena siitä, että hänen veljensä niin kokonaan oli omaksunut Guisen herttuan mielipiteet.
— On. Ja minä myönnän olevani halukas runsaasti palkitsemaan niin ihanan ehdotuksen tekijää.
Chicot katsahti kummallakin silmällään, mutta ummisti ne taas heti. Hän oli kuninkaan kasvoilta erottanut erään miltei huomaamattoman hymyilyn, jonka vain hän saattoi älytä, hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Henrikin, ja tämä hymyily selitti hänelle kaikki.
— Niin, — jatkoi kuningas, — minä toistan vieläkin kerran, että sellainen ehdotus on palkinnon arvoinen, ja minä tulen tekemään kaikkeni sen hyväksi, joka ehdotuksen on keksinyt. Frans! Onko Guisen herttua todellakin tuon kauniin aatteen, tai oikeammin sanoen, tuon kauniin teon luoja? Sillä onhan teko jo alettu, veljeni, vai kuinka?