Anjoun herttua teki myöntävän liikkeen.
— Sen parempi, — jatkoi kuningas. — Minä sanoin olevani onnellinen ruhtinas, mutta minun olisi pitänyt sanoa olevani liian onnellinen, Frans, koskapa minun ystäväni eivät tuollaisia asioita ainoastaan ajattele, vaan myöskin, tahtoessaan olla kuninkaalleen hyödyksi, niitä itse panevat toimeen. Mutta vieläkin kerran kysyn minä sinulta, rakas Frans, onko minun tosiaankin kiittäminen serkkuani Guiseä tuosta verrattomasta aatteesta?
— Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo kaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö on estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi tarpeettomaksi.
— Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin muuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen, sittenkun tämä kuolee. Mutta, — jatkoi Henrik tuolla merkillisellä hilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän, — hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja tehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä hänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä… Vaan miksipä sellaiseksi minä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole? Sanoppa minulle, Frans!
— Sire, — vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä, — te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on, niinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä toinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä käyttämisessä.
— Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?
— On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan tarkoittanut.
— Mayenne kaiketi?
— Ah, sire, — virkkoi herttua, — osotattepa hänelle tuolla otaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.
— No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että
jokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa?
Mutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni
Guise on saanut?