— Minua, sire, — vastasi herttua.
— Sinua! — virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.
Chicot katsahti taas toisella silmällään. Herttua kumarsi.
— Kuinka! — sanoi Henrik. — Kun minä näin koko maailman haarniskoittuneen minua vastaan, kun papit saarnasivat minun synneistäni, runoilijat ja satiirikot ivasivat minun hullunkurisuuttani, oppineet ja valtiomiehet arvostelivat minun virheitäni; kun ystäväni nauroivat minun voimattomuudelleni ja asemani oli niin tukala, että minä laihduin ja hiukseni harmaantuivat, niin sinussako, Frans, sillävälin kypseni semmoinen aate? Sinussa, jota… minä sen myönnän, mutta ajattele, ihminen on heikko ja kuninkaat sokeita… sinussa, jota en aina pitänyt ystävänäni! Ah, Frans, kuinka minä olen rikkonut sinua vastaan!
Ja valtavan mielenliikutuksen sytyttämänä, — siltä ainakin näytti, — ojensi Henrik kätensä veljelleen.
Chicot raotti toisen silmänsä luomia.
— Niin, jatkoi Henrik, — se on mainio aate. Kun minä en enää yleistä tyytymättömyyttä herättämättä voi säätää veroja enkä kutsua uutta miehistöä aseisiin; kun minä en voi kävellä enkä seista, en nukkua enkä valvoa naurua herättämättä, niin tuleepa silloin Guisen herttua, tai oikeammin sinä, veljeni, esittämään keinon, joka yhdellä kertaa hankkii minulle armeijan, rahat, ystävät ja levon. Mutta että tuo lepo tulisi olemaan pysyväistä, Frans, siihen tarvitaan vain yksi ainoa asia.
— Mikäpä sitten?
— Serkkuni puhui juuri siitä, että minun olisi asetettava johtaja tämän suuren yrityksen etunenään.
— Niin hän puhui.