— Ooh, — sire! — sammalsi herttua.
— Olenpas minä tuhma! — jatkoi Henrik. — Jos liiga olisi minun viholliseni, ei minun veljeni haluaisi ryhtyä sen päälliköksi, taikka, toisin sanoen, siitä hetkestä lähtien, jolloin minun veljeni tuon liigan esimieheksi tulisi, ei minulla olisi mitään pelättävää. Tämähän on täysin loogillista, eikä se, joka meille on järjen antanut, ole viskannut kirvestään kaivoon. Minulla ei näin ollen saata olla mitään epäilyksiä. Sitäpaitsi tunnen niin paljo kunnon ranskalaisia, että tiedän voivani heidän kerallaan käydä taisteluun vaikkapa juuri itse liigaa vastaan, jos se tuppautuisi kovin lähenteleväksi.
— Totta se on, sire, — vastasi herttua, — sillä kuningashan on aina kuningas.
— Mutta nytpäs juuri, — virkkoi Henrik, — pälkähti päähäni taas uusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään paljokin sellaisia!
— Millainen aate, veljeni? — kysyi herttua, käyden levottomaksi syystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään liigan johtajaksi.
— Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut tulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä haluaa.
— Hänkö päällikkyyttä, sire?
— Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta.
Sinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans!
Sitä miestä ei niin hevin kynitä!
— Ooh, sire!…
— Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään kunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin välinpitämättömäksi.