— Sitä en luule, mutta teidät ehdottomasti huomataan, jos jäätte tänne vähänkin pitemmäksi aikaa.
— Eläköön messu, eläköön messu! — huusi nyt ihmisvirta, joka tulvaili avonaisilta paikoilta yli äyräittensä kohoavan virran lailla l'Arbre Secin kadulle.
— Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen herttua! — huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt väkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.
— Hohoo! Mitä nuo huutavat? — pääsi Henrik III:lta, ja hän rypisteli kulmiaan.
— Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä paikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää takaisin Louvreen, sire.
— Tuletteko mukaan?
— En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla tavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron! Mutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen, vieläpä hauskakin.
— Mihin sinä sitten menet?
— Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa, että huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin kaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt! Mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä. Riennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.
— Mitä hälinää tuo on? — virkkoi äkisti kuningas. — Miksi ne noin juoksevat Pont-neufiin päin?