— Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, — puhui hän, — te olette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen naisen tavoin. Entä tuo avioliitto?
— Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?
— Kyllä, mutta olihan se helposti purettavissa.
— Purkaminen oli mahdotonta.
— Mutta eikö teille mikään salainen vaisto sanonut, että vierellänne valvoi uskollinen ystävä? Diana loi katseensa maahan.
— Juuri se minua pelotti, — virkkoi hän.
— Ja sentähdenkö olette minut uhrannut? Voi, ajatelkaapa vain, millaiselta elämä minusta tuntuu sen jälkeen kun teistä on tullut toisen oma!
— Hyvä herra, — vastasi kreivitär arvokkaasti, — te ette voi aavistaakaan, miltä minusta on nimeni muuttaminen tuntunut.
— Kuitenkin olette pitänyt parempana tyytyä tuohon vihattuun
Monsoreaun nimeen.
— Niinkö luulette? — sammalsi Diana. — Niinpä onkin parempi!