Ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Huomattuaan, että Dianan pää vaipui alas rinnoille, meni Bussy äkisti ihan hänen luoksensa.
— Minusta on siis taaskin tullut teille se sama, mitä minä ennen olin, eli ventovieras, — sanoi hän. Teidän vaitiolonne sen todistaa.
— Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.
— Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne
Louvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.
— Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun jok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.
Mustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta hän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä onnestaan?
— Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia päiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden asuntomme ympärillä.
— Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku talostanne?
Mitä! — huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, — siis te ette ollutkaan se mies?
— Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin tunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän miehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei ole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.