— Olen.
— Siinä tapauksessa, — huomautti Bussy, — on meidän otettava selko siitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.
— Malttakaahan, malttakaahan! — huudahti Remy, nähdessään Bussyn tulistuvan. — Nyt minä tiedän, kuka se oli. Minä kuulin miehen kiroilevan.
— Sen kyllä uskon, sillä kukapa ei olisi kiroillut moisessa tilanteessa!
— Kyllä, mutta mies kiroili saksaksi.
— Siis se oli Schomberg. Ja niinpä saatte te, rakas Remy, järjestää jo siteenne ja salvanne valmiiksi, sillä ennen pitkää tulee jokin naarmu paikattavaksi joko hänen nahkassaan tai minun.
— Ettehän toki liene niin hullu, että antaisitte surmata itsenne, juuri nyt kun olette niin onnellinen! — arveli Remy.
— Päinvastoin, Remy, etkö aavista, miten suloiselta tuntuisi uhrata elämänsä juuri sen onnellisimmillaan ollessa? Voin vakuuttaa sinulle, etten koskaan ole hyvällä halulla kaksintaistelussa mitellyt miekkaani, jos vaan olen hävinnyt suurempia summia pelissä tai jos olen saanut selville, että rakastajattareni on minua pettänyt, taikka jos minä tunnen itsessäni jotain moittimisen syytä. Mutta kun sydämeni on puhdas ja omatuntoni tinkimätön, riennän rohkeana ja iloisena taistelupaikalle. Silloin olen kädestäni varma ja luen vastustajani silmistä hänen sisimmät ajatuksensa. Tänään, Remy, tappelisin oivallisesti, — lisäsi Bussy ja ojensi lääkärille kätensä.
— Sillä, kiitos siitä sinulle, nyt olen onnellisin ihminen maailmassa.
— Hiljaa, hiljaa! — virkahti Remy. — Teidän täytyy kuitenkin luopua siitä huvituksesta. Sillä muuan tuttavani, eräs kaunis nainen, sai minut vannomaan, että pitäisin teidät reippaana ja terveenä, sillä hän väitti pelastaneensa teidän henkenne ja ettei siis teillä ole oikeutta käyttää väärin sitä mitä olette hänelle velkaa.