— Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi järkyttynyt, — älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville ajatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna, kunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan…
— Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. — Milloin herra d'Epinay saapuu?
— Odotamme häntä joka hetki.
— Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi tahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme Valentinelle.
— Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä polttavalle otsalle, — minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä Jumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan lääkäriä.
— Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. — En minä ole sairas. Minun on jano, ei muuta.
— Mitä juotte, rakas äiti?
— Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini on tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.
Valentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa äidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli koskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten hän vaipui vuoteelle hokien:
— Notaari, notaari!