Herra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen. Tyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut äidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen hengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta.
Tyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi kuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä liittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.
Monta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä hän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi ollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli halpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar Saint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi siis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja äitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.
Näin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti.
Ilmoitettiin notaarin saapuneen.
Vaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouva
Saint-Méran vuoteellaan.
— Notaariko? sanoi hän. — Käskekää hänet sisään, käskekää hänet sisään!
Notaari oli ovella ja astui sisään.
— Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa, sanoi rouva Saint-Méran.
— Mutta, äiti…
— Mene, mene.