Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni vene.
Tältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se näytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.
Menimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään ääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme vyöt.
Paitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini,
Selim ja minä.
Palikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle portaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää porrasta suojanaan.
Veneemme kiiti kuin tuuli.
"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?" kysyin äidiltäni.
"Hiljaa, lapseni", sanoi hän. "Me pakenemme."
Minä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli kaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut vaalilauseekseen: Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät.
Isäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki oli väsynyt pitkään palvelukseen…