Haydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi häneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai jättäen jotakin pois kertomuksestaan.
— Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, — että Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen…
— Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli lähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti paeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja nimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.
— Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.
Monte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi
Albertilta huomaamatta.
— En, sanoi Haydée, — en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin kyllä sanon.
Albert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa varoittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.
— Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.
Palatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun alakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.
Mutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle saaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja palvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta pussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.