— Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali
Quesnel katosi, kävi hänen luonaan.
— Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat nuo tuntomerkit?
— Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki, joka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa, leveälierinen hattu ja ruokokeppi.
— Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. — Ja miksi se ei siis siinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?
— Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä
Coq-Héron-kadun kulmassa.
— Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.
— Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet kiinni.
— Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, — ellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän hymyillen, — hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.
Näin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän luo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat esineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla poskipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.
Villefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.