Kun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa tukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli päällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti napitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja jossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa hattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen vaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli asettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla nuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen joustavuuden.
— No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä ulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, — no, luuletko, että poliisi vielä tuntee minut?
— Ei, isä, sopersi Villefort. — Ainakin toivon sitä.
— Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, — luotan varovaisuuteesi.
Hävität kai huostaasi jääneet esineet.
— Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.
— Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin pelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi tilassa maksan.
Villefort pudisti päätään.
— Etkö usko?
— Toivon, että erehdytte.
— Tapaatko kuninkaan uudelleen?