Danglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien ruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen. Hän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä aika tuntui hänestä ikuisuudelta.
Hän nousi ja meni uudelleen ovelle.
— Älkää kiusatko minua, sanoi hän, — vaan sanokaa suoraan, mitä minulta vaaditte?
— Sanokaa te itse, teidän ylhäisyytenne, mitä meiltä tahdotte…
Määrätkää ja me tottelemme.
— Avatkaa siis ensin ovi.
Peppino avasi.
— Minä tahdon syödä, hitto vieköön! sanoi Danglars.
— Ja mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo syödä?
— Palasen kovaa leipää, koska kananpaisti on tässä kirotussa luolassa liian kallista.
— Leipääkö. Hyvä on, sanoi Peppino. — Hohoi, leipää, huusi hän.