Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin.
Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.
Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.
— Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella tavalla, — hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman kello seitsemän aikaan.
Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen uljuus näytti vaikuttavan häneen.
— Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, — tuollainen mies voi todellakin olla ystävänne.
Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:
— Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.
Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.
— Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. — Teidän olisi pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani galoppia Torlonian luona kreivitär G…n kanssa.
Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.