— Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.
— Mitä sillä tarkoitat…?
— Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat herralleen veroa.
— Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.
— Samapa tuo, jatkoi nuori mies, — olkoon hän salakuljettaja tai ei, myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.
— Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen suurta painoa tähän kysymykseen.
— Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.
— Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla omiin ajatuksiinsa.
— Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai: viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi, muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka, kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.
Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten painosta.