Paronin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa vallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat vihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka seiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset intialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja kullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi kalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja yhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita aistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä sen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien muiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn kanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin direktorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä saanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan mukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo vieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko tulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.
Rouva Danglars, joka oli vielä hyvin kaunis, vaikka oli jo kolmekymmentäkuusivuotias, istui siron pianon ääressä, ja Lucien Debray selaili jotakin kirjaa erään työpöydän ääressä.
Lucien oli jo ennättänyt kertoa paronittarelle yhtä ja toista kreivistä. Olihan Monte-Cristo aamiaisella Albertin luona tehnyt kaikkiin aivan erikoisen vaikutuksen. Vaikka Debray ei ollutkaan herkimpiä vaikutuksille, oli hänen kuvauksensa kuitenkin tehnyt paronittaren suunnattoman uteliaaksi. Tuo pianon ääressä istuminen ja kirjan selaileminen olikin vain asetelma, jonka tarkoitus oli salata suuri jännitys. Paronitar otti sen vuoksi miehensä hymyillen vastaan, mitä hän ei tavallisesti tehnyt. Kreivin tervehdykseen hän vastasi syvällä ja samalla sirolla kumarruksella.
Lucien tervehti kreiviä puolituttavallisesti ja Danglars'ia niin kuin vanhaa tuttavaa ainakin.
— Rouva paronitar, sanoi Danglars, — sallikaa minun esitellä teille kreivi Monte-Cristo, jota roomalaiset liiketuttavani ovat mitä lämpimimmin minulle suositelleet. Minun tarvitsee lausua vain sana, ja kreivi tulee kaikkien hienon maailman naisten kultapojaksi. Kreivi on päättänyt viipyä Pariisissa vuoden ja sinä aikana kuluttaa kuusi miljoonaa. Hän panee siis toimeen joukon hienoja tanssiaisia, päivällisiä ja illallisia, joissa toivon herra kreivin muistavan meitä niin kuin mekin aiomme kutsua hänet kaikkiin pikku kutsuihimme.
Vaikka esittely olikin karkea, niin harvoinhan kukaan tulee Pariisiin tuhlaamaan vuodessa kuutta miljoonaa. Paronitar loikin kreiviin katseen, jossa kuvastui jokseenkin suuri mielenkiinto.
— Olen kuullut kerrottavan, että tulette tapanne mukaan maailman toisesta äärestä? kysyi paronitar.
— Tällä kertaa vain Cadixista.
— Saavutte huonoon aikaan. Pariisi on kesällä inhottava. Ei ole
tanssiaisia, ei kutsuja, ei juhlia. Italialainen ooppera on
Lontoossa, ranskalainen kaikkialla muualla paitsi Pariisissa. Ja mitä
Theâtre-Français'hen tulee, niin tiedättehän, ettei se ole missään.
Huvitukseksemme jäävät siis ainoastaan muutamat kilpa-ajot
Mars-kentällä ja Satoryssa. Pidättekö kilpa-ajohevosia, herra kreivi?
— Minä teen kaikkea, mitä Pariisissa tehdään, vastasi Monte-Cristo, — jos vain tapaan jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa tavoissa.