— Hm, sanoi majuri.
— Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!
— Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti.
— Hän on siis täällä?
— On, sanoi Monte-Cristo. — Palvelijani, joka äsken kävi täällä, ilmoitti hänen saapuneen.
— Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.
— Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, — tajuan täydellisesti mielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon myöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on varmasti yhtä levoton kuin tekin.
— Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.
— No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.
— Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että itse esittelette hänet minulle?
— En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden, herra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin ette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on vaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori mies. Saattepahan nähdä.