— Tunnen kyllä sielussani, että järki on teidän puolellanne, Valentine, mutta suloinen äänenne, joka aina ennen on voinut saada minut vakuuttuneeksi, ei tänään vaikuta minuun.
— Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, — ja myönnän suoraan, että ellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana…
— On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, — mutta minun täytyy myöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.
— Sitä pahempi, hymyili Valentine.
— Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, — se riittää vakuuttamaan minut, joka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä sotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita äkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen eteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää ohitse.
— Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun rukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa ja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.
— Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen, — mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?
— Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin kertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.
— No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun hevosen, jolla olen ratsastanut tänne.
— Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. — Miksi ette tuonut sitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt minua.