— Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. — No niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi yleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan luona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi neljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä ihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut minuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut noustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä, Château-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita ette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan, sillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä toivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja minun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään, tuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä voitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta frangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin vaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja levottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin pihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi kaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän suitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani neljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle palasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin Champs-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin huomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis vannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi tahallaan, että minä voisin voittaa.
— Rakas Maximilien, sanoi Valentine, — olette todellakin aivan liian suuri haaveksija … te ette kauaakaan rakasta minua… Noin runoileva mies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on… Mutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua … kuuletteko?
— Valentine, sanoi Maximilien, — pistäkää sormenne portin raosta, että voin sitä suudella.
— Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.
— Niin kuin siis tahdotte, Valentine.
— Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?
— Olisin!
Valentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko kätensä portin ylitse.
Maximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui ojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi irroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen pakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.
58. Herra Noirtier de Villefort