— Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, — ja pyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra Noirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä tahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi samasta seikasta moittia herttaista Edouardia.
— Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata, — siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard parka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja kuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn kanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä paitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan periä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin veljensä.
Isku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.
— Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, — lakatkaamme selittelemästä teille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva rikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia rikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan syyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä mies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen summan, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.
— Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta eli hänen sielunsa pohjalla, — ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä pettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.
— Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.
— Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.
— Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; — suunnitellun avioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen tyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita olen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos herra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi joutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi pelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.
— Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo katsoen rouva Villefort'iin. — Jos olisin niin hyvä ystävä herra d'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja, kehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää millään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata. Koettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra Villefort'ille niin paljon kunniaa.
Herra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota vastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.