— Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän kaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä Monte-Cristolle. — Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään ei ole muuttunut meidän tuumissamme.
— Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän päätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä, ja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen myötäjäisittä — niin kun hän epäilemättä ottaa — on iloinen päästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten rahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja velvollisuus täytettäisiin.
Nämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.
— Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.
— Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi lauantaina tulla luokseni.
— Luulitteko, että unohtaisimme sen?
— Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra Villefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin tehtäviä…
— Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. — Näittehän, että hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei pitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.
— Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyi
Villefort.
— Ei, vastasi Monte-Cristo, — ja juuri siksi ystävällinen tulonne saakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.