— Eihän mistään muusta puhutakaan. Toiset vain väittävät, että hänellä on miljoonia, toiset sanovat, ettei hänellä ole ropoakaan.
— Ja mikä on teidän mielipiteenne?
— Teidän ei pidä siihen luottaa. Se on aivan persoonallinen.
— Mutta kuitenkin…
— Minun mielipiteeni on, että nuo vanhat ruhtinaat, nuo entiset kondottieerit, sillä Cavalcantit ovat johtaneet armeijoita ja hallinneet maakuntia — minun mielipiteeni on, että he ovat panneet talteen miljoonia, joiden kätköpaikan ainoastaan suvun vanhin jäsen tuntee ja ilmoittaa vanhimmalle pojalleen sukupolvesta sukupolveen. He ovat kaikki itsekin keltaisia ja kuluneita kuin tasavallan aikaiset kultarahat: ovat tulleet niiden näköiseksi, kun ovat niitä alinomaa katselleet.
— Aivan totta, naurahti Danglars. — Ja se tuntuu sitäkin todemmalta, kun ei tiedetä heidän omistavan tuumaakaan maata.
— Ainakin hyvin vähän. Minä puolestani en tiedä Cavalcantien omistavan muuta kuin palatsinsa Luccassa.
— Vai on heillä palatsi! sanoi Danglars nauraen. — Onhan sekin jo jotain.
— Niin on, mutta senkin hän on vuokrannut raha-asiain ministeriölle ja asuu itse pienessä talossa. Luullakseni olen jo kerran sanonut teille, että hän on hyvin säästäväinen ukko.
— Ettepä juuri ylistele häntä.