— Annatte runsaasti almuja, sanoi vieras, — ja vaikka teitä väitetäänkin rikkaaksi, niin rohkenen kuitenkin tarjota jotakin köyhillenne. Otatteko tarjoukseni vastaan?
— Kiitos, yhden ainoan asian suhteen maailmassa olen mustasukkainen: tahdon nimittäin, että kaikki antamani almut tulevat suoraan minun kukkarostani.
— Mutta kuitenkin…
— Päätökseni on horjumaton. Mutta etsikää itse, niin löydätte.
Jokaisen rikkaan miehen tielle osuu köyhiä.
Apotti kumarsi viimeisen kerran avatessaan oven. Vieras kumarsi myös ja poistui.
Ajoneuvot veivät hänet suoraan herra Villefort'in asunnolle.
Tuntia myöhemmin vaunut jälleen läksivät liikkeelle ja suuntautuivat tällä kertaa Fontaine-Saint-Georges'in kadun n:o 5:een. Siellä asui lordi Wilmore.
Vieras oli kirjoittanut lordi Wilmorelle ja pyytänyt tavata häntä, ja lordi oli määrännyt tapaamisen kello kymmeneksi. Kun siis poliisiprefektin lähettämä herra saapui kymmentä minuuttia vailla kymmenen, ilmoitettiin hänelle, että lordi Wilmore, joka oli itse täsmällisyys, ei ollut vielä tullut, mutta että hän aivan varmaan ilmestyy, kun kello lyö kymmenen.
Vieras odotti salongissa. Se oli tyypillinen vuokrahuoneiston salonki: uunin reunustalla oli kaksi uudenaikaista Sèvres-maljaa, kello, jonka koristuksena Amor jännitti joustaan, ja sen yläpuolella kaksiosainen peili. Peilin molemmin puolin oli taulut, joista toinen kuvasi Homerosta kantamassa opastaan, toinen Belisariusta pyytämässä almua. Seinäpaperit olivat harmaat, huonekalujen päällys punainen, mustakuvioinen. Huonetta valaisi kaksi lamppua, joiden kuvut olivat hiottua lasia ja loivat heikon valaistuksen. Tämä valo oli prefektin lähettämän herran väsyneille silmille hyvin mieluisa.
Kello löi kymmenen. Viidennellä lyönnillä ovi aukeni ja lordi Wilmore astui huoneeseen.