Lordi Wilmore oli pitkänpuoleinen herra. Hänellä oli ohut, punertava poskiparta, tukka oli vaalea ja hiukan harmaantunut. Hän oli puettu erikoiseen englantilaiseen tapaan: sininen takki ja siinä kultanapit sekä korkea kaulus, niin kuin vuoden 1811 muoti vaati. Liivit olivat valkoista kashmiria, housut nankinia ja kolme tuumaa liian lyhyet, mutta jalan alitse kulkevat hihnat estivät niitä nousemasta polviin asti.
Hänen ensimmäiset sanansa salonkiin astuessaan olivat:
— Tiedättehän, etten puhu ranskaa.
— Tiedän kyllä, ainakin sen, ettette mielellänne puhu meidän kieltämme, vastasi poliisiprefektin lähettämä herra.
— Mutta te voitte kyllä puhua ranskaa, sanoi lordi Wilmore, — sillä ymmärrän sitä aivan hyvin.
— Minä puolestani, sanoi vieras englanninkielellä, — osaan teidän kieltänne siksi hyvin, että voin jatkaa keskustelua sillä. Älkää siis suotta vaivautuko.
— Hao! huudahti lordi Wilmore niin kuin vain Englannissa syntyneet osaavat huudahtaa.
Poliisiprefektin lähetti ojensi lordi Wilmorelle suosituskirjeensä.
Tämä luki sen velton tyynesti. Sitten hän sanoi:
— Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.
Kysely alkoi.