— Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä pakenemasta. Siis — pelastakaa henkenne — se on neuvoni!
— Mitä sanottekaan?
— Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian myöhäistä. Te epäröitte?
Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.
— Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.
— Varsin hyvin, mutta…
— Mitä sitten?
— En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.
— Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.
— Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, — mutta minä jään tänne.