Koira ryhtyi muristen nuuskimaan vangin pohkeita, ikäänkuin kysyäksensä häneltä, kuinka hän rohkeni vielä olla elossa, vaikka oli lähtenyt vankilasta oikeudenkirjurin ja teloittajan seurassa.
Mutta Rosa kutsui koiraa luoksensa, ja se totteli.
— Herra, sanoi Gryphus, kohottaen lyhtynsä korkeammalle, pyrkien heittämään hiukan valoa ympärilleen, — tässä näette vankilanne uuden päällysmiehen. Vankihuoneitten ylin valvonta kuuluu minulle. Minä en ole paha, mutta heltymätön kaikkeen nähden, mitä komentoon kuuluu.
— Mutta minähän tunnen teidät varsin hyvin, rakas herra Gryphus, sanoi vanki, tullen lyhdyn valopiiriin.
— Kas vain, kas, tekö se olettekin, herra van Baerle, lausui Gryphus.
— No niin, no niin, näin sitä sentään aina tapaa tuttavia!
— Niin kyllä, sanoi Kornelius, — ja näen suureksi ilokseni, ettei kättänne enää mikään vaivaa, koska voitte sillä pitää lyhtyä.
Kulmiansa rypistellen lausui Gryphus:
— Valtiollisissa asioissa tehdään aina tyhmyyksiä. Hänen ylhäisyytensä on jättänyt teidät henkiin, minä en olisi sitä tehnyt.
— Mutta miksikä niin?
— Siksi että teissä on miestä alkamaan sommitella uudelleen salajuonia. Te oppineet olette liitossa paholaisen kanssa.