Rosa loi Korneliukseen katseen, jota tämä ei huomannut. Hän oli luonut silmänsä taivaalle.
Huoaten hän jatkoi:
— Te olette hylännyt minut, neiti Rosa, saadaksenne iloita kaikista vuodenajoista. Olette oikeassa, eikä minulla ole syytä valittaa. Mitä oikeutta minulla olisi vaatia teiltä uskollisuutta?
— Uskollisuutta! huudahti Rosa, salaamatta enää kyyneleitä, jotka vierivät pitkin hänen poskiansa. — Enkö minä sitten ole ollut teille uskollinen?
— Onko tuo uskollisuutta, huudahti Kornelius, — kun hylkäätte minut, jätätte minut tänne kuolemaan?
— Mutta herra Kornelius, lausui Rosa, — enkö tee hyväksenne kaikkea mitä voin tehdä, kun tuottaakseni teille huvia hoitelen tulpaanianne?
— Tuo puheenne on katkeraa, Rosa. Te luette minulle viaksi ainoan sekoittamattoman ilon, joka minulla on ollut tässä maailmassa.
— En lue teille mitään viaksi, herra Kornelius, — ellen kenties sitä syvää surua, jota tunsin, kun minulle Buitenhofissa kerrottiin että teidät oli tuomittu kuolemaan.
— Mutta teitä harmittaa se, että minä pidän kukkasista.
— Ei se, että te niistä pidätte, herra Kornelius, vaan siitä olen suruissani, että te pidätte niistä enemmän kuin minusta.