— Oi rakas, rakas lemmittyni, huudahti Kornelius, — katsokaa, kuinka käteni vapisevat, kuinka otsani on kalpea, — kuunnelkaa, kuunnelkaa kuinka sydämeni sykkii, — ei siksi, että musta tulpaani minulle suopeasti hymyilisi, — ei, vaan siksi, että te hymyilette minulle, teidän otsanne lähestyy minua, — siksi, että minusta tuntuu, vaikka sitä tuskin rohkenen uskoakaan, kuin tavottelisivat pakenevat kätenne minun käsiäni, kuin tuntisin kauniiden kasvojenne lämmön kylmän ristikon takaa. Rosa, rakkaani, tuhotkaa mustan tulpaanin sipuli, hävittäkää idussansa tuo kukka, riistäkää minulta viaton ja ihana unelma, joka on elämääni sulostuttanut, — riistäkää minulta muutkin rikkaampiväriset, komeammat, viehkeämmät kukat, riistäkää ne kaikki tyyni, te kateellinen kukkanen, joka ette suvaitse rinnallanne muita kukkasia, mutta suokaa minulle ilo kuulla äänenne, kuulla askeleenne porraskäytävästä, nähdä liikkeenne, nähdä silmienne säihky synkän ristikkoni takaa, suokaa minulle vakuutus, että rakastatte minua, kuten minä teitä! Rakastakaa minua, Rosa, sillä minä rakastan teitä yli kaiken maailmassa!
— Lukuunottamatta mustaa tulpaania, huokasi Rosa, jonka itsepintaiset kädet vihdoinkin suostuivat hyväillen antautumaan Korneliuksen suudeltaviksi.
— Yli kaiken, Rosa.
— Voinko luottaa teihin?
— Kuin Jumalaan.
— Mutta tuo vakuutuksenne ei velvoita teitä rakastamaan minua kovinkaan paljoa.
— Valitettavasti ei, — mutta se velvoittaa teitä johonkin.
— Mihinkä sitten?
— Pysymään toistaiseksi naimatonna.
Rosa hymyili.