Tänä hetkenä kajahti melu entistä uhkaavampana vankilan edustalta.
Tilly keskusteli kansalliskaartilaisten kanssa.
— Niin, niin, virkahti Kornelius, — olet varsin taitava perämies, veljeni. Mutta en tiedä onnistuuko sinun kuljettaa veljesi näiden tyrskyjen halki muinoisen kansansuosion pirstaleilla yhtä onnellisesti kuin ohjasit Trompin laivaston Schelden karien keskitse Antverpeniin.
— Tahdomme Jumalan avulla ainakin koettaa, vastasi Jan. — Mutta ensiksi sananen.
— Puhu, veljeni.
Alkoi jälleen kuulua huutoa.
— Kuinka nuo ihmiset ovatkaan vihastuneita, jatkoi Kornelius. —
Ovatko he vihoissaan sinulle vai minulle?
— Luullakseni molemmille. Olenhan sanonut että se, mistä oranialaiset ennen kaikkea meitä syyttävät, on että olemme olleet salahankkeissa Ranskan kanssa.
— Kuinka typeriä he ovat!
— Niin kyllä, mutta siitä he ovat meille vihoissaan.
— Mutta jos nuo hankkeemme olisivat onnistuneet, ei heidän olisi tarvinnut kärsiä Reesin, Orsayn, Weselin ja Rheinbergin tappioita, ei nähdä vihollisen kulkevan yli Reinin, vaan Hollanti voisi yhä vielä kerskailla olevansa voittamaton soittensa ja kanaviensa suojassa.