— Kuin muste, jolla olen teille kirjoittanut.
Kornelius päästi hurjan ilohuudon.
Hilliten sitten äkkiä mielensä ja pannen kätensä ristiin hän lausui:
— Oi Rosa, teidän vertaistanne enkeliä ei ole olemassa!
— Eikö todellakaan! lausui Rosa, hymyillen hänen kiihkolleen.
— Rosa, te olette nähnyt niin paljon vaivaa, te olette tehnyt niin paljon minun hyväkseni. Rosa, tulpaanini on puhkeava kukkaan, ja sen kukka on oleva musta! Rosa, Rosa, te olette täydellisin luoduista!
— Mustan tulpaanin jälkeen sentään?
— Vaiti, te ilkeä olento. Säälikää minua, elkää turmelko iloani. Mutta, Rosa, jos tulpaani on kehittynyt niin pitkälle, niin kukka aukenee parin, kolmen päivän perästä?
— Niin kyllä, huomenna tai ylihuomenna.
— Oi, mutta minä en saa nähdä sitä, huudahti Kornelius, heittäytyen taapäin, — en saa suudella tuota Luojan ihmeteosta, kuten suutelen teidän käsiänne, Rosa, hiuksianne, poskianne, jos ne sattuvat olemaan luukkuni läheisyydessä.