— Enkö sitten tunne kummipoikaani? Etkö luule minun tuntevan jokaista ajatusta, joka liikkuu van Baerlen mielessä, jokaista tunnetta hänen sydämessään! Kysyt, onko hän pelkuri, onko hän uskalikko! Hän ei ole toista, ei toista! Mutta mitä sillä onkaan väliä? Pääasia on se, että hänen on mahdoton ilmaista tuo salaisuus, sillä hän ei tiedä sitä itsekään.
Jan käännähti hämmästyneenä.
— Katsos, jatkoi Kornelius lempeästi hymyillen, — Puttenin rantavouti on veljensä Janin kasvattama valtiomies. Toistan että van Baerlellä ei ole tietoa hänelle uskomieni asiakirjojen sisällöstä eikä tärkeydestä.
— Siis toimikaamme nopeasti, huudahti Jan, — koska ei vielä ole myöhäistä! Lähettäkäämme hänelle käsky polttaa nuo asiakirjat.
— Kenenkä mukana?
— Palvelijani Craeken, jonka piti seurata meitä ratsain ja joka on täällä vankilassa auttaaksensa minua taluttamaan sinut portaita alas.
— Punnitse tarkoin asiaa, ennenkuin annat polttaa nuo kunniakkaat asiakirjat, Jan.
— Olen ennen kaikkea selvillä siitä, että de Witt veljesten on pelastaminen henkensä, voidakseen pelastaa kunniansa. Jos olemme kuolleet, ken silloin on meitä puoltava? Onko kukaan edes käsittänyt aikeemme?
— Luulet siis että meidät surmataan, jos nuo asiakirjat tulevat ilmi?
Mitään vastaamatta Jan viittasi kohden akkunaa, josta tänä hetkenä tunki sisään hurjia raivonhuutoja.