— Oi Jumalani, Jumalani! mumisi hän. — Sinä palkitset viattomuuteni ja suot minulle hyvityksen vankina olostani, lähettämällä minulle nämä molemmat kukkaset ristikkoni ääreen!
— Suudelkaa sitä, sanoi Rosa, — kuten minä sitä juuri olen suudellut!
Kornelius kosketti hennosti huulenpäillään kukan kärkeä, eikä konsanaan naisen huulille puserrettu suudelma, olipa tämä nainen vaikka Rosa nimeltään, olisi voinut tunkea syvemmälle hänen sydämeensä.
Tulpaani oli kaunis, komea, muhkea — sen varsi oli yli kahdeksantoista tuumaa korkea ja kohosi neljän vihreän, kiiltävän lehden keskeltä, jotka olivat suorat kuin keihäät, — kukka itse oli aivan musta ja hohtoisa kuin gagaatti.
— Rosa, sanoi Kornelius huohottaen, — Rosa, emme saa hukata hetkeäkään, meidän täytyy kirjoittaa tuo kirje.
— Se on jo kirjoitettu, rakas Kornelius, vastasi Rosa.
— Todella!
— Tulpaanin puhjetessa kirjoitin minä sen, sillä en tahtonut hukata hetkeäkään. Kas tässä on tuo kirje, ja sanokaa, onko se teistä hyvä.
Kornelius otti kirjeen, ja tehden huomion että Rosan käsiala oli vielä tuntuvasti parantunut hänen edellisen kirjeensä jälkeen, hän luki:
»Herra Puheenjohtaja!