Tämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään päättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten voivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää kalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka riippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään ympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät näyttivät tyyten ilmeettömiltä.
"Monsieur", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti, "kuulutteko hengelliseen säätyyn?"
"Miksi sitä kysytte?" vastasi vieras melkein säädyttömän välinpitämättömästi.
"Saadaksemme tietää sen", selitti kreivi de Guiche korskeasti.
Vieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.
De Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä tien.
"Vastatkaa, monsieur", tiukkasi hän; "me kysyimme teiltä kohteliaasti, ja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen."
"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen, kahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua kuulustella."
De Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin kurittamiseksi.
"Ensiksikään", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, "emme me ole uppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen kreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston vuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua. Jos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan minua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin varoitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte olevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne."