Munkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti huomautuksensa: "lähden sinne", ja poistui sitten.
"Seuratkaamme häntä", esitti de Guiche; "se olisi varmempaa."
"Samaa juuri aioin ehdottaa", vahvisti de Bragelonne.
Molemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat vauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman päässä.
Viiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä silmällä.
"Näetkös, — oikein teimme!" sanoi Raoul.
"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!" huudahti kreivi de
Guiche.
"Niin on", vastasi Raoul, "ja millainen katsanto! Keltainen tukka, synkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan…"
"Niin, niin", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut kaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de Guichen puhellessa hänen kanssaan; "niin, kovin kummalliset kasvot — mutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot kalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja heidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka ovat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia."
"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin", jatkoi Raoul; "mutta kautta taivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin hänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan toisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon."