"Kas", virkkoi de Guiche, "etkö nähnyt, että tämä on tuollainen kuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä, kunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen ulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on toisinaan osoitettu sellaisia."
"Niin kolkko kuin tuo?"
"Ei, mutta sentään melkoisen rumia."
"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin käsissä!"
"Pyh!" vähitteli de Guiche, "synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan Jumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin mieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin tuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä näinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut kiusausta rusentaa häneltä pään."
"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua, että tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua. Oletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?"
"En koskaan", vastasi de Guiche.
"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä muistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua sameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä vipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin lumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère…"
"Isäsi?" kysyi de Guiche.
"Ei, holhoojani", vastasi Raoul punastuen.