Hymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.
"Ehdotukseni on tällainen", jatkoi Atos. "Me jaamme rykmenttinne kahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen majesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me ryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja syöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos sitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte surmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme kuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme, vaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän osastonne tekee velvollisuutensa."
"Ratsaille!" käski Winter.
"Ratsaille!" toisti Atos; "kaikki on otettu lukuun ja päätetty."
"Eteenpäin siis, messieurs", sanoi kuningas, "ja ponnistakaamme Ranskan vanhan sotahuudon elähdyttäminä: Montjoie et Saint-Denis! Englannin taistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia."
Noustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter kuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja kuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.
Koko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän hievahtamattomana ja äänettömästi.
Nähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan miekkansa.
"No", virkahti kuningas, "se minua sentään lohduttaa, että he eivät kaikki ole kavaltajia."
Samassa kajahti Winterin ääni.