Jumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei puuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta Bathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi huolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä ja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.
Kuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja rikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin, musiikin ja piirustuksen opettajat.
Oli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen hyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen sielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä olemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan unohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava lapsenkauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.
Siten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan jokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin ylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin ja mustiin samettihousuihin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi askeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien kilpatanner ja Buvat oli ollut aikaisemmin sen urheilun etevä harrastaja. Pelaajasta hän oli nyt muuttunut tuomariksi. Erimielisyyden syntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän tarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi silmäyksen perusteella kykeni erehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa. Hänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja noudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä antamia päätöksiä.
Mutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin mieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla hän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät lammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia sudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku Bathilden suurena huvina oli juosta perhosten ja sudenkorentojen perässä vihreä haavi ojossa ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa hulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen valkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden vuoksi Buvat otti varsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten asia. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki häneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: — Kah, täytyyhän vanhan repostella ja nuoren tepastella! Ja kun Nanette piti suuressa kunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä, alistui hän säännöllisesti tuonkin sanontatavan antamaan opetukseen. Sattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että kirjastovirkailija suostui kävelemään Montmartrelle asti, kun pikku Bathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin liikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli määrä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin, mentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän Eustachiuksen hautausmaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin ulos tulliportista ja kiivettiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli kuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.
Sellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta Chemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo nukkuikin Buvatin sylissä.
Siten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas joutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi nähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat sai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta, joka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan ilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa aivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt, että kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt levottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain tilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen hyräillen lempilauluaan:
Anna mun mennä — jalkani, lennä jne.
— Hitto, virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta odotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden ensimmäisestä päivästä alkaen — kylläpä teillä on hilpeä sydän, laulaaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Buvat.