Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.
Ihan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo, kääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä sysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka hänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta laajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.
"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?"
Ja nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen atleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta voitosta.
"Kaikesta sydämestäni, rakas isä", vastasi Filip.
Mutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut sopusoinnussa merkityksen kanssa.
"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!"
Ja ukko työnsi häntä menemään.
"Mutta minne te tahdotte minun menemään?" kysyi Filip.
"Tietysti tuonne, hitto vie!"