Hän ei huolinut illallisesta, vaan riisuutui Clotilden avulla ja käski tämän poistua, kun kaikki kyselyt tuntuivat kiusallisilta. Ja yksin jäätyään ihanaan vuoteeseensa, silkkiuutimiensa taakse, hän nukkui yhtä huonosti kuin edellisenä yönä, sillä eilen oli hänen huolettomuutensa ollut onnellisempi; se johtui toivosta.
Mutta väännellen, tuskaillen ja napisten kovaa kohtaloaan vastaan Jeanne keksi jotakin kardinaalin puolustukseksi. Ensiksikin sen, että hän oli kardinaali, ylimmäinen hovisaarnaaja, jolla oli tuhansia huolestuttavia asioita, ja siis tärkeämpiä kuin käynti Saint-Clauden kadun talossa. Ja toiseksi: Hän ei tunne Valoisin pikku kreivitärtä, ja tämä puolustus oli Jeannelle hyvin lohdullinen. Toista olisi ollut, jos kardinaali olisi ensi käynnin jälkeen hänet unohtanut.
Tämä perustelu, jonka Jeanne itselleen laati, kaipasi todistusta, pitääkseen paikkansa. Hän ei malttanut, vaan hypähti vuoteestaan valkoisessa yöpuvussaan, sytytti yölampun ja katseli itseään kauan kuvastimesta.
Tarkastuksen jälkeen hän hymyili, puhalsi valon sammuksiin ja pani taas maata. Tuo perustelu oli pätevä.
XV
KARDINAALI DE ROHAN
Menettämättä rohkeuttaan Jeanne piti taas seuraavana päivänä huolta huoneuston ja naisen ulkoasusta. Kuvastin vakuutti hänelle kardinaalin tulevan, jos tämä oli vähänkään kuullut hänestä puhuttavan.
Kellon lyödessä seitsemän ja tulen räiskyessä vilkkaimmillaan salongin uunissa kuultiin vaunujen vierivän pitkin Saint-Clauden katua.
Jeanne ei vielä ollut ehtinyt asettua akkunan ääreen tai käydä maltittomaksi.
Vaunuista astui laajaan päällystakkiin kääriytynyt mies, ja kun portti oli hänen jälkeensä sulkeutunut, siirtyivät vaunut läheiselle poikkikadulle odottamaan omistajansa paluuta.