Ranskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta oli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin turtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti, niinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa avoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut pysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia, ja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty niin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin vakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen Molinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. — Suom.], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko Gluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja ihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.
Uuden oopperan esittäminen valtasi mieliä enemmän kuin rauhansopimus Englannin kanssa tai Yhdysvaltain tasavallan tunnustaminen. Sanalla sanoen, nyt oli sellainen aikakausi, jolloin ihmisten mielet, filosofien ohjaamina totuutta, eli erehdyksistä selviämistä kohti, kyllästyvät mahdollisuuksien läpikuultavuuteen, joka suo katsahtaa kaiken pohjaan, ja astuen askeleen eteenpäin pyrkivät todellisuuden rajan poikki haaveiden ja kuvitelmien maailmaan. Jos onkin todistettu, että vain perin selvät, ilmeiset totuudet voivat pian päästä kansantajuisiksi, niin on yhtä varmaa, että juuri salaperäisellä on valtava vaikutusvoima kaikissa kansoissa.
Ranskan kansaa oli siis vastustamattomasti houkuttanut ja viehättänyt Mesmerin ihmeellinen fluidum, jonka avulla sen tuntijain väitteiden mukaan palautettiin terveys sairaille ja toimitettiin järki hulluille ja hulluus järjellisille.
Kaikkialla puhuttiin Mesmeristä. Mitä hän oli tehnyt? Kenessä hän oli suorittanut jumalallisia ihmeitään? Kelle ylhäiselle herralle hän oli palauttanut näön tai voiman? Mikä valvomisesta nääntynyt nainen oli saanut hermonsa vahvistetuiksi? Mikä nuori tyttö oli hänen avullaan saanut magneettisessa tilassa katsahtaa tulevaisuuteensa?
Tulevaisuus! Tämä alati suurenmoinen sana, tämä kaikkien mieliä kiinnittävä harrastus, kaikkien pulmien ratkaisu, — mitä sen rinnalla oli nykyisyys? Kuningasvalta ilman loistoa, aatelisto ilman arvoa, maa ilman kauppaliikettä, kansa ilman oikeuksia, yhteiskunta ilman luottamusta. Levottomasta ja yksinäisestä kuninkaasta hökkelien nälkiintyneihin asujamiin saakka oli kaikkialla vain — köyhyyttä, häpeää ja pelkoa.
Se, että saisi unohtaa muut ja ajatella vain itseään, ammentaa uusista, oudoista lähteistä varmuutta pitemmästä elämästä ja yhtämittaisesta terveydestä täksi jatketuksi oloajaksi, kiskaista edes jotakin kitsaalta taivaalta — eikö kaikkea tätä koskenut tuo helposti käsitettävä pyrkimys sitä tuntematonta kohti, jonka verhoa Mesmer kohotti kaistaleen?
Voltaire oli kuollut, eikä Ranskassa enää kajahtanut ivanaurua, paitsi Beaumarchaisin, jonka nauru oli vielä katkerampi kuin mestarin. Rousseau oli kuollut, eikä Ranskassa enää ollut uskonnollista filosofiaa. Rousseau tahtoi kyllä ylläpitää uskoa Jumalaan, mutta hänen jälkeensä ei kukaan sitä uskaltanut peläten musertuvansa painon alle.
Muinoin oli sota ollut ranskalaisilla vakavana puuhana. Kuninkaat kannattivat omaksi edukseen kansallista sankaruutta. Nyt oli Ranskan ainoa sota amerikalainen, eikä kuningas itse merkinnyt siinä mitään. Koskihan taistelu sitä outoa asiaa, jota amerikalaiset sanovat riippumattomuudeksi, jolle sanalle ranskalaiset, abstraktisesti kääntäen, antavat "vapauden" merkityksen. Sitäpaitsi tämä kaukainen sota, ei ainoastaan toisen kansan, vaan toisen maailmanosan sota, oli äskettäin päättynyt.
Kaikkea hyvin harkiten, eikö ollut parempi kiinnittää huomionsa Mesmeriin, saksalaiseen tohtoriin, joka kuuden vuoden kuluessa jo toisen kerran hurmasi ranskalaisia, kuin loordi Cornwallisiin tai herra Washingtoniin, jotka olivat niin kaukana, ettei luultavasti saisi kumpaakaan nähdä!
Sitävastoin Mesmer oli täällä: hänet voitiin nähdä ja koskea häneen, vieläpä saada häneltä kosketusta, mikä oli korkeimpana pyrkimyksenä Pariisin väestön kolmella neljänneksellä.