"Kuningas!" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.
"Kuningas, sitä parempi! Kuningas on ainoa ystäväni; kuningas ei tuomitsisi minua syylliseksi, vaikka luulisi nähneensäkin minut itse teossa. Kuningas on tervetullut."
Kuningas astui sisään. Hänen katseensa erosi jyrkästi niistä hämmästyneistä ja hätääntyneistä, joita näkyi kuningattaren ympärillä.
"Sire!" huudahti tämä, "tulette juuri parhaiksi. Taas on panettelu, taas herjaus torjuttava!"
"Mikä on asia?" kysyi Ludvig XVI tullen lähemmäksi.
"Huhu, kelvoton huhu. Se leviää. Auttakaa minua, sire, sillä nyt minua eivät syytä vihamiehet, vaan ystävät."
"Ystävänne?"
"Nämä herrat, lankoni… anteeksi, Artoisin kreivi, herra de Taverney ja herra de Charny väittävät, väittävät minulle vasten kasvoja nähneensä minut oopperanaamiaisissa."
"Oopperanaamiaisissa!" huudahti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.
"Niin, sire."