Herra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa pulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta eipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia, varsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia kruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää kaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin, mutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin tunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi iskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.
Kuningatar sitävastoin ei hymyillyt.
"Kuulkaapa, herra de Crosne", sanoi hän, "nyt on meidän vuoromme ryhtyä selityksiin."
"Odotan teidän majesteettinne käskyjä."
"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on tullut, herra poliisiministeri."
Herra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.
"Älkää olko levoton", jatkoi kuningatar. "Te tunnette nämä molemmat naiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset."
"Melkein", vastasi poliisiministeri. "Tunnen henkilöt, tunnen seuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu."
"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa", sanoi kuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. "Tosin voisin ilmaista teille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai syrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne seuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi valitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni nainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä luulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne."
"Teidän majesteettinne näköinen!" ihmetteli herra de Crosne, liian kiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen hetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.