"Minunkin tekisi mieli nauraa", selitti rouva Dubarry, "sillä en tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi, minä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa loppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee sänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon kuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de Cagliostro?"
Ja niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan katseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan vastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.
Uteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn valtaansa.
"No, herra de Cagliostro", jatkoi hän, "antakaa kuulla vastauksenne."
"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?" Kreivitär oli taas kahden vaiheella.
"Mutta…" sanoi hän.
"Kysyttekö minulta vai ettekö?" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi voimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:
"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de
Vaubernier, kreivitär Dubarry."
"Mestauslavalla, madame", kuului kamala ennustus.
"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?" sopersi kreivitär rukoilevin katsein.