Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.
"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää itseänne!"
Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.
Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.
"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa itsellenne kuningattaren osan?"
"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen sieluaan.
"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta säästämään itseään."
Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.
Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä, ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton kuningatar.
"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä, jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."