Ryhdyttiin yleiseen hyökkäykseen. Seinät eivät olisi kestäneet sitä.
"Ellette näyttäydy kansalle", sanoi Bailly Foulonille, "niin nuo ihmiset luulevat meidän auttaneen teitä pakoon. He murskaavat oven, tulevat sisään, ja jos kerran löytävät teidät, niin en silloin enää voi vastata mistään."
"Minä en tiennyt, että minua vihattiin näin kovasti", sanoi Foulon, antaen käsiensä herpaantuneina vaipua alas.
Ja Baillyn tukemana hän meni ikkunan luo.
Kamala huuto kaikui hänen ilmestyessään. Vartijat lykättiin syrjään, ovet murrettiin, ihmisvirta tulvehti portaille, käytäviin ja saleihin, jotka silmänräpäyksessä olivat täynnä kansaa.
Bailly asetti kaikki lähellään olevat vartijat vangin turvaksi ja ryhtyi puhumaan joukolle.
Hän tahtoi näille ihmisille selittää, että murhaaminen voi joskus olla oikeutettua, mutta sillä ei koskaan harjoiteta oikeutta.
Hän onnistuikin siinä tavattomien ponnistusten jälkeen, moneen kertaan pannen oman henkensä vaaraan.
"Niin, niin!" huusivat hyökkääjät. "Hänet on tuomittava! Tuomittava! Ja hirtettävä!"
Tähän oli tultu, kun Lafayette saapui Billotin seurassa kaupungintaloon.