Se siis tavallaan tunsi tuoreen lihan tuoksun, kun vanki astui portaita alas.
Billot oli asettunut ikkunan ääreen ja siinä hän muutamien valitsijoiden ja Baillyn seurassa katseli, miten vanki meni pihan poikki sotilaitten saattamana.
Matkallaan Foulon silloin tällöin lausui sanan, joka ilmaisi kamalaa kauhua, vaikka hän koetti näyttää luottavalta.
"Jalo kansa", sanoi hän astuessaan portaita alas, "minä en pelkää mitään. Olenhan kansalaisteni keskellä."
Ja jo alkoi kuulua naurua ja solvauksia hänen lähettyviltään, kun hän äkkiä oli tullut synkästä holvista torille johtaville portaille. Aurinko paistoi aivan vasten hänen kasvojaan.
Äkkiä kaikui raivon huuto, uhkauksen karjunta, vihan ulvonta kahdenkymmenentuhannen ihmisen rinnasta. Äkkiä vartijat kiskottiin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat Fouloniin, nostivat hänet maasta ja kantoivat erääseen nurkkaukseen lyhtytolpan alle, jota kansa vimmassaan, mitä se kutsuu muka oikeudekseen, käyttää inhottavana hirsipuunaan.
Billot näki sen ikkunasta ja huusi. Valitsijatkin kiihoittivat vartijoita toimimaan, mutta nämä eivät voineet enää saada mitään aikaan.
Lafayette syöksyi epätoivoissaan kaupungintalosta, mutta hän ei voinut päästä edes ensimmäisten rivien läpi kansanjoukossa, joka aivan kuin suurena merenä oli hänen ja lyhtytolpan välillä.
Nousten kohokkeille, tarttuen ikkunoihin, rakennuksen ulkoileviin osiin, kaikkeen, mikä vain tarjosi jalansijan, kiihoittivat katselijat kamalilla huudoillaan toimijoiden vimmaa.
Nämä leikkivät uhrillaan, aivan kuin tiikerilauma leikkii viattomalla saalillaan.